Unelmien Potter-matka Lontooseen, osa 3

Joskus unelmansa saa toteutettua pitkänkin ajan kuluttua. Tässä juttusarjassa seuraamme erään unelman toteutumista: Harry Potter -matkaa Lontooseen. Kirjoittaja on 29-vuotias kirjastotäti ja pitkän linjan potteristi, joka vihdoinkin sai toteuttaa unelmansa Lontoon matkasta.

 

Näytelmä: Harry Potter ja kirottu lapsi

Lähes puolentoista vuoden odotus huipentui sunnuntaina, kun koitti Kirotun lapsen näytösaamu. Koska näytelmän ensimmäinen osa alkoi vasta yhdeltä ja olimme jännityksestä vireinä ylhäällä jo aamuvarhaisesta, teimme pienen crossover-retken Baker Streetille. Sekä BBC:n Uuden Sherlockin kuvauspaikka North Gower Streetillä, että itse Baker Street ovat vain reippaan kävelymatkan (tai vaihtoehtoisesti parin metropysäkin) päässä King’s Crossin asemalta. Baker Streetiltä löytyy niin Sherlock Holmes museo, että ihanaistakin ihanaisempi Sherlock -lahjamyymälä.

Baker Streetin metroasemalta otimme metron kohti West Endiä ja Piccadilly Circus Stationia, josta kävelimme teattereita pursuavaa katua pitkin kohti Palace Theatrea. London Chinatown löytyy myös matkan varrelta ja lukematon määrä ravintoloita.

Näytelmän molemmat osat kestävät noin 2,5 tuntia kumpainenkin, sisältäen 20 minuutin väliajat. Ainakin meidän teatteripäivämme näytöksien välissä oli runsaasti aikaa, sillä näytelmän toinen osa alkoi vasta puoli seitsemältä. Ensimmäisen ja toisen osan välissä ehti hyvin käydä syömässä ja tutustumassa aivan nurkan takana olevaan MinaLiman juliste- ja grafiikkakauppaan. Liikkeen yläkerrasta löytyy galleria, jossa on esillä paljon hienoja Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvasta tuttuja julisteita. Näyttelyä voi ihastella ilmaiseksi, mutta kovin edullisesti kaupasta ei mukaan lähde edes postikortteja.

Mutta entäpä itse näytelmä? Oliko Kirottu lapsi kaiken rahan ja matkustamisen vaivan arvoista? Voi kyllä, kyllä se oli!

Aloitetaan kuitenkin aivan alusta. Saapuessamme teatterille meitä vastassa oli kaksi jonoa. Toinen jono eteni hitaasti kohti Box Officea, josta ennalta varatut liput tuli lunastaa. Toinen jono kulki sisälle teatteriin, laukkutarkastuksen läpi. Laukkuja tarkastetaan muuten Lontoossa ahkerasta siellä ja täällä, mutta Palace Theatren tarkastus oli vielä astetta tarkempi. Kaikki eväät, vesipulloja lukuunottamatta, tuli joko syödä heti tai heittää roskikseen. Mukaan ei siis todellakaan kannata ottaa omia eväitä, eikä ainakaan tuliaiseksi tarkoitettuja ruokaostoksia! Aivan täydet ruokareput sai jättää vartijoiden hoiviin, mutta epäilen vahvasti säilytystä maksulliseksi. Eli, aseet ja ruuat kannattaa suosiolla jättää pois matkasta! Teatterissa ei mässytetä karkkia tai rapistella sipsipussia.

Palace Theatren jylhä julkisivu kätkee sisäänsä historiallisen kauniin teatterin ja valtavan salin. Meidän paikkamme olivat keskimmäisellä parvella (Dress Circle), hieman reunassa. Totesimme, että joka suunnalta näytelmän pääsee näkemään aivan yhtä hyvin. Permannolla rivinousu ei ole kovin suuri, joten en tiedä, tuleeko muiden päät eteen. Parvella tätä ongelmaa ei ole, sillä rivit nousevat todella jyrkästi, eikä rivien välissä ole edes kaidetta! Hieman huimasi tepsutella kapeaakin kapeampia rivejä omalle paikalle. Upea teatterisali oli aivan loppuunmyyty ja ainoaksi moitteeksi minun osaltani jäi penkkien ahtaus ja jalkatilan puute.

Palace Theater Lontoossa Sisänäkymää teatterista

Pieni jalkojen puutuminen tosin unohtui heti näytelmän alettua. Olen muutaman vuoden ajan harrastanut teattereissa käyntiä, mutta vielä koskaan en ole nähnyt yhtä upeita efektejä lavalla. Teatterin taika piilee efekteissä, joita ei tuoteta CGI:llä ja tämä näytelmä on taikaa täynnä! Kohtaus toisensa jälkeen jaksoi hämmästyttää yleisöä ja hieman höpsöltä vaikuttanut käsikirjoitus heräsi eloon täysimittaiseksi seikkailuksi, joka on täynnä ystävyyttä, rakkautta, jännitystä, surua ja pelkoa. Kun Kirotun lapsen näkee, niin kuin se on tarkoitettu nähtäväksi, ymmärtää käsikirjoituksen aivan uudella tavalla. Ero kirjan, elokuvan ja näytelmän välillä on valtava, mutta elämyksenä näytelmä ei jää ollenkaan muiden varjoon. Toivon koko sydämestäni, että mahdollisimman moni Potter-fani pääsisi tämän näytelmän näkemään joko nykyisessä tai tulevassa muodossaan.

Näytelmissä on nimittäin tavallista, että näyttelijät vaihtuvat ajoittain. Myös kohtaukset ja lavasteet saattavat muuttua, jos näytelmä lähtisi jossakin vaiheessa vaikkapa kiertämään Eurooppaa - jota totisesti toivon, koska uusiksi kävisin sen heti katsomassa. Me onnistuimme näkemään näytelmän vain muutamaa viikkoa ennen, kuin näyttelijäkaarti vaihtuu totaalisesti. Tämän lisäksi meitä onnisti toisellakin tavalla: Scorpiuksen päätoiminen näyttelijä, Anthony Boyle, oli jostakin syystä estynyt ja hänen tilalleen oli tullut Scorpiuksen varanäyttelijä James Le Lacheur! Normaalisti hän näyttelee pienessä sivuroolissa oppilasta nimeltä Yann Fredericks. Koska en ole nähnyt näytelmää aiemmin, en ole ehkä jäävi vertailemaan, mutta Lacheur varasti sydämeni täydellisenä Scorpiuksena! Pitkä, kapea ja sulavaliikkeinen, juuri niin kuin Malfoyn kuuluu ollakin. Toisaalta taas kiltti ja nörtähtävä, kuten Scorpius on. Kasvoiltaan siro Lacheur on kuin karannut fanityttöjen herkimmistä slashficeistä ja fanipiirroksista. Lacheur onkin avoimesti kertonut haastatteluissa työstään muunsukupuolisena näyttelijänä. Mielestäni häntä täydellisempää Scorpiusta ei näytelmään olisi voitu valita, joten kiitän onnetartani, kun sain nähdä hänet sijaistamassa roolissa.

Näytelmä noudattelee tietenkin kirjasta tuttua käsikirjoitusta, joten juoni ei tuottanut yllätyksiä. Koska brittienglanti saattaa olla tottumattomalle hieman haastavaa kuunneltavaa ajoittain, suosittelen näytelmän lukemista joko englanniksi tai suomeksi etukäteen. Helpottaa muuten kummasti juonen seuraamista ja vitsien ymmärtämistä, kun koko muu sali raikuu naurusta. Itse olin osan kirjasta jo ehtinyt unohtaa ja tuntui kiusalliselta, kun jokin vitsi meni ohi.

Ensimmäinen osa näytelmästä on huomattavasti iloisempi ja hauskempi kuin synkkäsävyinen seuraajansa. Jos näytelmästä pääsee katsomaan vain jomman kumman, suosittelen ehdottomasti valitsemaan ensimmäisen osan. Se toimii ihan hyvin omana yksittäisenä näytelmänäänkin.

Viiden teatterissa istutun tunnin jälkeen voin sanoa, että takki on aivan tyhjä. Superlatiivit ovat loppuneet jo väliajoilla, uni alkaa painaa silmää ja samalla tuntuu mahdottoman haikealta jättää Palace Theatren taikamaailma. Jättää Albus ja Scorpius tietäen, ettei heitä näe ehkä enää koskaan uudelleen. Osa teatterin vaikuttavuutta on sen ainutkertaisuus. Kahta täysin samanlaista näytöstä tuskin on, eikä sitä voi elokuvan tavoin katsoa aina uudelleen ja uudelleen.

Takana on täydellisen ainutkertainen elämys.

 

Teksti ja kuvat: Tanja Kilpeläinen

You have no rights to post comments

Olet tässä: Home Arkisto Uutisarkisto Puuhaa Matkailu Unelmien Potter-matka Lontooseen, osa 3