Pottermore: Jos Harry eläisi jästimaailmassa, hänen ammattinsa olisi...

... niin mikä? Pottermore kertoo, mihin ammatteihin Harry Potter -kirjojen sankarit voisivat sijoittua jos he eläisivät jästien maailmassa.

Hermione Granger viihtyy kirjastossa, mutta Pottermore ei silti sijoita häntä kirjastovirkailijaksi tai kirjakaupan omistajaksi. Vaikka Hermione rakastaa kirjoja, hän rakastaa vielä enemmän oikeudenmukaisuutta. Tämä nähtiin, kun hän perusti S.Y.L.K.Y.:n kotitonttujen parjaaksi. Siksipä Hermione voisi työskennellä hyväntekeväisyyden parissa, tehden varainkeräystä jonkin hyvän asian puolesta.

Neville Longbottom loistaa yrttitiedossa, ja päätyi opettamaan sitä Tylypahkassa. Jästien parissa hän voisi työskennellä maisema-arkkitehtina, luoden uskomattomia istutuksia.

 Voisiko tämä puisto olla Nevillen suunnittelema? Miksipä ei.

Molly Weasley on tottunut hoitamaan kotia, jossa riittää väkeä kuin pipoa. Jästimaailmassa hänestä kuoriutuisi taitava hotellinomistaja.

Luna Lovekivan sijoittaminen jästimaailmaan saattaa tuntua vaikealta, onhan hän kovin omaperäinen henkilö. Mutta taitelijan toimessa hän olisi täydellinen - siitä todistaa jo kaunis maalaus jolla hän koristi makuuhuoneensa katon.

Entäpä Harry Potter? Millaisen työn aurori voi löytää jästien parista? Pottermore sen tietää: Harry olisi tietenkin salainen agentti! Hän on tarkkasilmäinen, ja taitava taistelija, minkä lisäksi hän suoranstaan tuntuu houkuttelevan ongelmia luokseen. Hän sopisi siis täydellisesti töihin brittien salaiseen palveluun, MI5-osastolle, suojelemaan jästejä jästipahiksilta.

Lisko Scamander – utelias maailmanmatkaaja

Lisko – koko nimeltään Leguan Artemis Fido Scamander – on ehkä eniten tunnettu nykypolvelle siitä, että hän kirjoitti kirjan Ihmeotukset ja niiden olinpaikat. Kirja esittelee erilaisia taikaolentoja sekä niiden elintapoja ja käyttötarkoituksia.

Liskon nimi on jo itsessään kiinnostava, ja sopii hyvin taikazoologille… sillä sellainen hän on. Leguan on tietenkin viittaus leguaaneihin, jästienkin tuntemaan matelijaheimoon, kun taas Artemis oli kreikkalaisessa mytologiassa metsästyksen jumalatar. Jostain syystä nimen Artemis on katsottu sopivan myös pojille. Fido taas on yleinen koiran nimi, joten sekin sopii hyvin eläinrakkaalle Liskolle.

Nimi on enne. Mutta kuka tämä sopivasti nimetty mies oikeastaan on?

Lisko syntyi vuonna 1897. Rakkauden ihmeotuksia kohtaan hän imi käytännössä jo äidinmaidosta, sillä hänen äitinsä oli innokas rotuhevoskotkien kasvattaja. Äiti olikin ensimmäinen, joka rohkaisi Liskoa tutustumaan tarkemmin ihmeotuksiin.

"Muistan kaukaa vuosien takaa seitsenvuotiaan velhon, joka vietti tuntikausia huoneessaan härklönttejä leikellen, ja kadehdin häntä odottaneita matkoja: synkimmästä viidakosta paahteisimmalle aavikolle, vuorenhuipulta rämesuolle tuo suttuinen härklönttien tuhrima poika etsi isoksi vartuttuaan otuksia...", Lisko kirjoitti myöhemmin, muistellessaan lapsuuttaan.

Emme tiedä onko Lisko puhdasverinen vai ei. Ainakin hänen äitinsä tuntuu olleen noita, harva jästi kun kasvattaa hevoskotkia. Scamanderin suku ei kuitenkaan ole yksi niistä kahdestakymmenestäkahdeksasta suvusta, joita pidetään ns. puhdasverisinä sukuina (mutta toisaalta, eipä Potterin sukukaan näihin kuulu).

Noin vuonna 1908 Lisko aloitti opintonsa Tylypahkassa. Hänet lajiteltiin Puuskupuhiin. Yksi hänen opettajistaan oli Albus Dumbledore, joka opetti muodonmuutoksia. Jossain vaiheessa tapahtui jotain dramaattista, ja Liskon toiminta uhkasi ihmishenkeä. Tarkat tapahtumat ovat hämärän peitossa, mutta asiaan liittyi jotenkin joku vaarallinen taikaolento. Rangaistuksena Lisko erotettiin Tylypahkasta, siitä huolimatta, että Dumbledore puhui hänen puolestaan.

Kuulostiko tutulta? Sama kohtalo kohtasi myöhemmin nuorta Rubeus Hagridia.

Ei ole oikein selvää, valmistuiko Lisko koskaan Tylypahkasta. Kirjassa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat kerrotaan hänen valmistuneen, eikä erottamista mainita lainkaan. Saiko hän ehkä palata kouluun myöhemmin? Sitä emme tiedä.

Oli miten oli, lähdettyään Tylypahkasta Lisko sai työpaikan taikaministeriöstä, kuten moni muu nuori noita ja velho noihin aikoihin. Lisko pääsi töihin taikaolentojen sääntö- ja valvontaosastolle, kotitonttujen sijoittamiskonttoriin. Hän piti työpaikkaansa kuolettavan pitkäveteisenä, mutta sai onnekseen jo kahden vuoden kuluttua siirron otusjaostoon, missä hänen uransa nopeasti lähti lentoon, kiitos hänen uskomattoman laajan tietämyksensä ihmeotuksista ja taikaeläimistä.

Kun Lisko oli noin 17–21-vuotias, riipi maailmaa ensimmäinen maailmansota. Vaikka sota ei iskenyt velhoihin ja noitiin aivan yhtä pahasti kuin jästeihin, se on todennäköisesti vaikuttanut Liskonkin elämään. Emme kuitenkaan tiedä miten.

Sota loppui aikanaan, ja vuonna 1918 Lisko sai Augustus Matoalta tehtäväksi kirjoittaa kirjan ihmeotuksista. Tämä olikin hyvä syy matkustella pitkin ja poikin maailmaa, ihmeotuksiin perehtyen. Kirja ilmestyi 1927 ja siitä tuli heti hitti, ja Liskosta kunnioitettu asiantuntija omalla alallaan.

Matkojensa aikana Lisko suuntasi New Yorkiin, missä hän muun muassa tapasi tulevan rouva Scamanderin, Porpentina Goldsteinin (kutsumanimi Tina). Hän ihmetteli amerikkalaisten noitien ja velhojen suhtautumista jästeihin – jästien kanssa kun ei Pohjois-Amerikassa saanut mennä naimisiin... eikä heidän kanssaan edes saanut ystävystyä! Brittiläiselle Liskolle tämä oli suuri ihmetyksen aihe.

Kirjoitettuaan kirjansa ja matkusteltuaan tarpeeksi (joksikin aikaa) Lisko palasi ministeriöön. Vuonna 1947 hän perusti ihmissusirekisterin, ja vuonna 1965 hän sai aikaiseksi kokeellisen jalostuksen kiellon. Tämä kielto, joka tehokkaasti on estänyt uusien, kesyyntymättömien hirviöiden kasvattamisen Britanniassa, on hänen suurin ylpeytensä. Lisko työskenteli myös lohikäärmeiden tutkinta- ja torjuntatoimistossa. -

Liskon työ on vuosien mittaan saanut kosolti tunnustusta. Hänelle myönnettiin Merlinin ritarikunnan kunniamerkki, Toinen luokka, tunnustuksena saavutuksista taikaotusten tutkimuksen eli taikazoologian parissa.

Nykyään Lisko on jo eläkkeellä. Hän asuu Dorsetissa vaimonsa Porpentinan ja kolmen lemmikkigäätän, Vilskeen, Paukkeen ja Nyrkin kanssa.

 Scamanderin sukuun kuulu myös ainakin yksi aikuinen lapsi, jonka poika, Rolf Scamander, on seurannut isoisänsä jalanjälkiä taikazoologian pariin. Rolf on naimisissa Luna Lovekivan kanssa. Pariskunta nauttii matkustelusta ja ihmeotusten etsimisestä. Heillä on kaksospojat Lorcan ja Lysander, jotka ovat paljon nuorempia kuin muiden samanaikaisesti Tylypahkaa käyneiden lapset.

Ilvermorny, osa VII: Miten heidän lopulta kävi?

J.K. Rowling paljasti kosolti lisää tietoa Ilvermornysta ja sen historiasta. Tässä osa siitä suomeksi. Tämä on viimeinen osa. Aikaisemmat osat löydät täältä: Salaperäiset Ilvermorny ja Koldovstoretz, Pohjois-Amerikan ja Venäjän taikakoulut, Ilvermorny, osa II: Juuret Irlannissa – Isolt Sayren lapsuus ja nuoruus, Ilvermorny, osa III: Verenhimoisia taikaolentoja ja yllättäviä ystävyyssuhteita, Ilvermorny, osa IV: Sarvipäinen käärme ja onnetton sattuma, josta syntyi onni, Ilvermorny, osa V: Neljä tupaa, taikasauva ja uusi koulu ja Ilvermorny, osa VI: Gormlaithin kosto, eli kaikki on tapahtunut joskus ennenkin

 

Ilvermorny, osa VII: Miten heidän lopulta kävi?

Ilvermornyn maine kasvoi hitaasti mutta varmasti vuosien mittaan. Graniitista rakennettua taloa laajennettiin, kunnes se oli kasvanut linnaksi. Yhä uusia opettajia palkattiin kouluun, koska oppilaitakin oli yhä enemmän. Pian noitien ja velhojen lapsia koko Pohjois-Amerikasta lähetettiin opiskelemaan Ilvermornyyn, ja koulusta tuli sisäoppilaitos. 1800-luvulle mennessä Ilvermorny oli saavuttanut sen kansainvälisen maineen, joka sillä vielä tänä päivänäkin on.

Mutta miten kävi Isoltin, Jamesin ja heidän perheensä? Vuosikausien ajan pariskunta toimi yhdessä koulun rehtoreina. Heitä rakastivat niin heidän omat jälkeläisensä kuin oppilaatkin, monen sukupolven aikana.

Chadwick Bootista tuli sivistynyt ja paljon matkustellut velho, joka kirjoitti kirjat Chadwickin loitsut, osat I–VII, jotka jokaisen Ilvermornyssa opiskelevan tulee lukea. Hän meni naimisiin meksikolaisen parantajan kanssa, jonka nimi oli Josefina Calderon. Calderon-Bootin perhe on eräs velho-Amerikan merkittävimpiä perheitä tänäkin päivänä. (Calderon tarkoittaa pataa tai suurta kattilaa, Boot saapasta, joten perheen nimeä ei ainakaan voi kuvata tylsäksi.)

Kuva: Wikimedia Commons

Nykyään Pohjois-Amerikan velhoja ja noitia valvoo MACUSA, eli Amerikan Yhdysvaltain velholliitto. Ennen sen perustamista Uudessa maailmassa ei ollut velhojen lainvalvojia. Webster Bootista tulikin niin sanottu vuokra-aurori. Hän oli palauttamassa erästä erityisen hankalaa pimeyden velhoa Lontooseen, kun hän tapasi nuoren skotlantilaisen noidan, johon hän rakastui. Noita oli töissä taikaministeriössä. Tämän rakkauden myötä osa Bootin perhettä palasi kotimaahansa. Websterin jälkeläiset, heidän joukossaan Harry Potterin kanssa koulua käynyt korpinkynsi Terry Boot, pääsivät Tylypahkaan.

Martha, joka oli Isoltin ja Jamesin kaksosista vanhin, oli surkki, eli hänellä ei ollut taikavoimia lainkaan. Vaikka Marthan vanhemmat ja veljet rakastivat häntä, hänen lapsuutensa Ilvermornyssa oli täynnä tuskaa, koska hän ei pystynyt taikomaan. Hän päätyi naimaan erään ystävän jästiveljen, joka kuului Pocomtuc-heimoon. Loppuelämänsä hän eli jästinä.

Rionach, kaksosista nuorempi, päätyi opettajaksi Ilvermornyyn. Hän opetti pimeyden voimilta suojautumista. Rionach ei ikinä mennyt naimisiin, ja huhuttiin, että hän olisi ollut kärmeskieli, ja vakaasti päättänyt olla viimeinen Luihuisen jälkeläinen. Suvun amerikkalainen haara ei ollut tietoinen siitä, että Gormlaith ei ollut viimeinen Kolkko, ja että suvun jäseniä edelleen eli Englannissa.

Isolt ja James saavuttivat kumpikin yli 100 vuoden iän. Heidän aikanaan Ilvermornyn mökistä oli kasvanut linna. Kun heidän elämänsä lähenivät loppujaan, koulu oli jo niin kuuluisa, että velhot ja noidat joka puolelta Pohjois-Amerikkaa halusivat lastensa saavan koulutuksensa juuri Ilvermornyssa. James ja Isolt olivat palkanneet henkilökuntaa, rakentaneet makuusaleja, ja piilottaneet koulun jästeiltä viekkaiden loitsujen avulla. Isolt, tyttö joka haaveili pääsevänsä Tylypahkaan, oli perustanut amerikkalaisen vastineen koululle.

Tänä päivänä Ilvermorny on suurimmista taikakouluista demokraattisin ja vähiten elitistinen. Tai näin ainakin sen maine väittää. Tähän saattaa olla syynä se, että yksi sen perustajista oli jästi.

Ilvermornyn linnan pääovin vieressä seisoo kaksi marmoripatsasta, jotka esittävät Isoltia ja Jamesia. Ovet avautuvat pyöreään huoneeseen, jonka katto on lasikupoli. Huonetta kiertää puinen parveke. Muutoin koko tila on tyhjä, lukuun ottamatta neljää valtavaa puuveistosta, jotka esittävät neljän tuvat symboleita: sarvipäistä käärmettä, wampuskissaa, ukkoslintua ja pukwudgieta.

Ilvermornyn lajittelu eroaa suuresta Tylypahkan lajittelusta. Vanhemmat oppilaat seisovat parvekkeella katselemassa, kun uudet oppilaat saapuvat huoneeseen, ja asettuvat seisomaan seinänvierelle. Yksi kerrallaan oppilaat kutsutaan seisomaan keskelle huonetta, lattiaa koristavan Gordionin solmun päälle. Koko koulu odottaa äänettömästi, että jokin puuveistoksista reagoisi. Jos Horned Serpent-tuvan sarvipäinen käärme haluaa oppilaan, sen otsaan upotettu jalokivi alkaa loistaa. Jos Wampus-tuvan kissa haluaa oppilaan, se karjaisee. Thunderbird-tuvan ukkoslintu räpyttää siipiään, ja Pukwudgiw-tuvan veistos nostaa nuolensa ilmaan.

Joskus käy niin, että useampi veistos ilmoittaa halustaan saada oppilas tupaansa. Silloin oppilas saa itse valita tupansa. Hyvin harvoin, kenties kerran vuosikymmenessä, oppilaalle tarjotaan paikkaa jokaisesta tuvasta. Seraphina Picquery, joka toimi MACUSA:n presidenttinä vuosina 1920–1928, oli oman sukupolvensa ainoa jota tällainen kunnia kohtasi. Hän valitsi sarvipäisen käärmeen.

Joskus sanotaan, että Ilvermornyn tuvat edustavat kokonaista velhoa tai noitaa: Horned Serpent edustaa mieltä, Wampus ruumista, Pukwudgie sydäntä ja Thunderbird sielua. Toiset väittävät, että Horned Serpentiin päätyvät oppineet, Wampukseen soturit, Pukwudgieen parantajat ja Thunderbirdiin seikkailijat.

Tylypahkan ja Ilvermornyn välillä on muitakin eroavaisuuksia kuin lajittelu. Kun oppilaat ovat saaneet tietää tupansa, heidät johdatetaan suureen saliin, jossa he saavat taikasauvansa. Vuoteen 1965 saakka oli voimassa niin sanottu Rappaportin laki, joka määräsi tiukan erottelun jästien ja velhojen kesken. Velhot eivät saaneet mennä naimisiin jästien kanssa, tai edes ystävystyä heidän kanssa. Jos velho tai noita vastusti kieltoa, rangaistukset olivat ankaria. Ainoastaan välttämättömiä arkisia toimia sai hoitaa jästien parissa. Lain ollessa voimassa lasten ei sallittu omistaa taikasauvaa ennen kuin he saapuivat Ilvermornyyn. Sauvat oli myös jätettävä kouluun lomien aikana. Vasta kun noita tai velho täytti 17 vuotta, sai hän kantaa sauvaa mukanaan koulun ulkopuolella.

Ilvermornyn oppilaiden kaavut ovat sinisiä ja karpalonpunaisia. Värit on valittu Isoltin ja Jamesin kunniaksi. Sininen oli Isoltin lempiväri, ja hän unelmoi lapsena pääsevänsä Korpinkynnen tupaan. Karpalonpunainen viittaa siihen, että James rakasti karpalopiirakkaa. Oppilaiden kaavut kiinnitetään kultaisella Gordionin solmulla, muistutuksena siitä rintaneulasta, jonka Isolt löysi alkuperäisen Ilvermorny-mökin raunioista.

Tänäkin päivänä koulussa työskentelee useita pukwudgieita. Kaikki niistä tietenkin valittavat koko ajan, ja väittävät että ne eivät oikeastaan halua oleskella koulussa ollenkaan. Silti jokainen niistä tulee takaisin joka vuosi. Yksi erityisen ikääntynyt olento käyttää nimeä William. Se kuitenkin nauraa, jos joku kysyy, onko se sama William joka pelasti Isoltin ja Jamesin henget, ja huomauttaa, että alkuperäinen William olisi jo yli 300-vuotias. Kukaan ei kuitenkaan ole onnistunut selvittämään, miten kauan pukwudgiet elävät. William ei anna kenenkään muun kiillottaa Isoltia esittävää marmoripatsasta, ja joka vuosi Isoltin kuolinpäivänä, se laskee kukkia hänen haudalleen. Siitä ei kannata kysyä, koska pukwudgie tulee erittäin pahalle tuulelle, jos joku mainitsee asiasta.

Olet tässä: Home Artikkelit Asiaa kirjoista