Ilvermorny, osa IV: Sarvipäinen käärme ja onnetton sattuma, josta syntyi onni

J.K. Rowling paljasti kosolti lisää tietoa Ilvermornysta ja sen historiasta. Tässä osa siitä suomeksi. Aikaisemmat osat löydät täältä: Salaperäiset Ilvermorny ja Koldovstoretz, Pohjois-Amerikan ja Venäjän taikakoulut, Ilvermorny, osa II: Juuret Irlannissa – Isolt Sayren lapsuus ja nuoruus ja Ilvermorny, osa III: Verenhimoisia taikaolentoja ja yllättäviä ystävyyssuhteita

 

Ilvermorny, osa IV: Sarvipäinen käärme ja odottamaton perhe

Pukwudgie William alkoi esitellä Isoltia paikallisille taikaolennoille. He matkustelivat yhdessä, ja tarkkailivat metsästäviä, sammakkopäisiä hodageja, kamppailivat lohikäärmemäisen snallygaster-pedon kanssa, ja ihastelivat vastasyntyneiden wampuskissojen leikkiä aamunkoitossa.

Kaikista taikaolennoista kiehtovin oli suuri sarvipäinen käärme, jonka otsaa koristi jalokivi. Käärme asui läheisessä purossa. Jopa William pelkäsi käärmettä, mutta kaikkien yllätykseksi käärme tuntui pitävän Isoltista. William järkyttyi vielä enemmän kun Isolt kertoi ymmärtävänsä mitä sarvipäinen käärme hänelle sanoi.

Isolt oppi pian, että hänen ei kannattanut puhua Williamille siitä oudosta yhteenkuuluvuudesta, jota hän tunsi käärmettä kohtaan, eikä siitä että käärme tuntui kertovan hänelle asioita. Isolt alkoi käydä vierailulla purolla yksinään, eikä ikinä kertonut Williamille missä hän oli ollut. Sarvipäisen käärmeen viesti oli aina sama: ”Jos en ole osa perhettäsi, koko perheesi on tuhoon tuomittu”.

Isoltilla ei ollut perhettä, paitsi Irlannissa asuva Gormlaith. Hän ei ymmärtänyt käärmeen salaperäisiä sanoja, eikä hän oikeastaan tiennyt kuvitteliko hän vain että käärme puhui hänelle.

Yllättävä löytö

Tarvittiin traaginen tapahtumasarja, ennen kuin Isolt viimeinkin kohtasi kaltaisiaan ihmisiä. Eräänä päivänä hän oli kiertelemässä metsiä yhdessä Williamin kanssa, kun ilman halkoi karmaiseva ääni… ja aivan lähistöllä! William komensi Isoltin jäämään paikoilleen, ja rynnisti itse halki metsän, myrkkynuolet valmiina.

Tietenkään Isolt ei totellut. Kun hän hetkeä myöhemmin saapui pienelle aukiolle, häntä kohtasi hirveä näky. Sama hidebehind, joka aikaisemmin oli käynyt Williamin kimppuun, oli nyt käynyt kahden hyväuskoisen ihmisen kimppuun. Heidän ruumiinsa makasivat maassa. Eikä se ollut pahinta: lähistöllä makasi kaksi vakavasti loukkaantunutta pientä poikaa, odottamassa vuoroaan, sillä välin kun peto juuri aikoi suolistaa heidän vanhempansa.

Yhdessä William ja Isolt onnistuivat tuhoamaan pedon. Tyytyväisenä päivän saavutuksiin William jatkoi marjojen keräämistä, eikä korvaansa lotkauttanut lasten vaimealle valitukselle. Kun raivostunut Isolt käski sitä auttamaan lasten kantamisessa, William suuttui. Pojathan olivat jo lähes kuolleita! Pukwudgieiden periaatteiden mukaan ihmisiä ei saanut auttaa! Ja Isolt oli ainoa poikkeus, koska hän oli pelastanut Williamin hengen.

Williamin tunteettomuus sai Isoltin raivostumaan. Hän ilmoitti, että hyväksyisi poikien hengen pelastamisen maksuksi velasta. Pojat olivat niin pahasti loukkaantuneita, että Isolt ei uskaltanut kaikkoontua heidän kanssaan, joten pojat piti kantaa kotiin. Pukwudgie suostui vastentahtoisesti kantamaan vanhemman pojan, jonka nimi oli Chadwick. Isolt kantoi nuoremman, Websterin.

Isolt oli edelleen raivoissaan, joten hän ilmoitti Williamille että ei enää tarvinnut tämän apua. Pukwudgie katsoi häntä, ja katosi.

Isolt oli uhrannut ainoa ystävyyssuhteensa, vaikka ei ollut mitään takeita, että pojat selviäisivät. Onneksi pojat tervehtyivät… ja Isolt sai huomata, että pojat olivat velhoja.

Chadwickin ja Websterin vanhemmat olivat noita ja velho, jotka olivat tuoneet pojat Amerikkaan seikkailuja etsimään. Seikkailu sai kuitenkin surullisen lopun pedon kynsissä. Poikien isä herra Boot, joka ei ollut törmännyt petoon aikaisemmin, oletti sen olevan tavallinen mörkö. Hän yritti siis karkottaa sen naurretavus-loitsulla – traagisin seurauksin.

Bootin pojat olivat erittäin huonossa kunnossa useamman viikon, eikä Isolt uskaltanut jättää heitä yksin. Siksi hän ei pystynyt hautaamaan poikien vanhempia. Kun pojat vihdoinkin olivat niin terveitä että he pärjäsivät yksin muutaman tunnin, Isolt palasi metsään aikeinaan laskea poikien vanhemmat hautaan, jonka luona pojat myöhemmin saattaisivat käydä.

Kun Isolt saapui aukiolle, hän löysi yllätyksekseen sieltä nuoren miehen, joka kertoi olevansa James Steward. Hänkin tuli puritaanien kylästä. Hän kertoi ystävystyneensä Bootin perheen kanssa matkalla Amerikkaan, ja oli siksi lähtenyt etsimään heitä heidän kadottuaan metsään.

Kun James oli viimeistellyt kaivamansa haudat, hän poimi maasta kaksi katkennutta taikasauvaa, jotka olivat kuuluneet pariskunnalle. Hän tutki herra Bootin sauvasta pilkottavaa lohikäärmeen sydänjuurta, ja heilautti sauvaa. Kävi kuten aina käy, jos jästi heilauttaa taikasauvaa – sauva kapinoi! James lensi ilman halki aukion toiselle laidalle, törmäsi puuhun, ja löi päänsä niin kovaa että meni tajuttomaksi.

Kun James heräsi, hän oli pienessä suojassa joka koostui oksista ja eläinten nahkoista. Isolt hoiti häntä. Tila oli niin ahdas, että taikuutta ei voinut piilotella, varsinkin kun Isolt keitti taikajuomaa Bootin pojille, ja käytti sauvaansa metsästäessä. Isolt suunnitteli unhoituttavansa Jamesin, kunhan mies olisi toipunut aivotärähdyksestä, ja sitten miehen voisi lähettää takaisin siirtokuntaan.

Isolt totesi kuitenkin, että oli mukavaa kun paikalla oli toinenkin aikuinen, jonka kanssa hän saattoi jutella. Varsinkin kun kyseinen aikuinen piti jo ennestään Bootin pojista ja auttoi viihdyttämään heitä toipilasaikana. James jopa auttoi Isoltia rakentamaan kivitalon Greylockin huipulle. Häneltä työ sujui, sillä hän oli ollut kivenhakkaaja Englannissa asuessaan. Isoltin taikavoimien avulla työ sujui yhdessä iltapäivässä.

Uuden kodin nimeksi tuli Ilvermorny, sen mökin mukaan jossa Isolt aikoinaan syntyi, ja jonka Gormlaith myöhemmin poltti.

Joka ainoana päivänä Isolt lupasi itselleen unhoituttavansa Jamesin. Ja joka ainoana päivänä Jamesin pelko taikuutta kohtaan hälveni hieman, kunnes Jamesin ja Isoltin lopulta oli myönnettävä totuus: he olivat rakastuneita. Oli parasta mennä naimisiin.

 

Kuva: Wikimedia Commons

Ilvermorny, osa III: Verenhimoisia taikaolentoja ja yllättäviä ystävyyssuhteita

J.K. Rowling paljasti kosolti lisää tietoa Ilvermornysta ja sen historiasta. Tässä osa siitä suomeksi. Aikaisemmat osat löydät täältä: Salaperäiset Ilvermorny ja Koldovstoretz, Pohjois-Amerikan ja Venäjän taikakoulut ja Ilvermorny, osa II: Juuret Irlannissa – Isolt Sayren lapsuus ja nuoruus

Ilvermorny, osa III: Verenhimoisia taikaolentoja ja yllättäviä ystävyyssuhteita

Isolt pakeni Irlannista. Hän pelkäsi tätinsä Gormlaithin kostoa ja tädin mahtavia jäljitystaitoja, joten hän pakeni ensin Englantiin. Pian Gormlaith oli hänen kannoillaan. Isolt päätti piiloutua niin että hänen tätinsä ei ikinä löytäisi häntä, ja leikkasi hiuksensa. Hän pukeutui jästipojaksi, otti nimen Elias Story, ja purjehti kohti Uutta maailmaa Mayflower-laivalla vuonna 1620.

Mayflower on yksi historian tunnetuimpia laivoja. Sen kyydissa 102 puritaania matkasi Uuteen maailmaan etsimään maata, jossa he voisivat elää kuten halusivat. Puritanismi oli varsin ankaran uskontosuuntas, jonka jäseniä sorrettiin Englannissa ja monessa muussakin paikassa Euroopassa. Matka Amerikkaan kesti yli kaksi kuukautta.*

Isolt saapui Amerikkaan aikaisten jästisiirtolaisten seurassa. Heti saavuttuaan Amerikkaan hän katosi vuorille, ja jätti muut laivalla saapuneet luuloon, että Elias Story oli kuollut ankaran talven aikana, kuten moni muu uudisasukas. Isolt jätti siirtokunnan koska pelkäsi edelleen Gormlaithin löytävän hänet, jopa toiselta mantereelta. Toinen syy oli että hän oli laivamatkan aikana päätellyt, että noita ei löytäisi montakaan ystävää laivalla saapuneiden puritaanien parista.

Mayflower ja uudisraivaajat saapuvat Amerikkaan. Kuva: Cornè, Michele Felice/Wikimedia Commons

Isolt oli yksin vieraassa, karussa maassa, ja tietääkseen ainoa noita mailla halmeilla. Koulutus, jonka Gormlaith oli hänelle suonut, oli yksipuolinen, eikä Isolt tiennyt mitään Amerikan alkuperäisasukkaiden joukosta löytyvistä velhoista tai noidista. Vaelleltuaan useamman viikon vuorilla, hän törmäsi kuitenkin kahteen taikaolentoon, joiden olemassaolosta hän ei ollut aikaisemmin kuullutkaan.

Hidebehind on olento, jonka nimi sanatarkasti tarkoittaa jonkin takana piileksijää (engl. hide=piileskellä, behind=takana). Se on metsässä asuva, öisin liikkuva peto, joka vaanii ihmisiä ja ihmisenkaltaisia olentoja. Kuten nimikin kertoo, olento osaa kiertyä ja väännellä itseään niin, että se pystyy piiloutumaan melkein minkä tahansa taakse. Tällä tavalla se kätevästi piiloutuu niin metsästäjiltään kuin saaliiltaan. Amerikkalaiset jästit ovat epäilleet, että tällainen olento on olemassa, mutta heillä ei ole mitään mahdollisuuksia puolustautua sitä vastaan. Vain noita tai velho pystyy selviytymään hidebehindin hyökkäyksestä.

Toinen Amerikassa asuva taikaolento on pukwudgie. Se on lyhyt, harmaakasvoinen, suurikorvainen olento, joka on kaukaista sukua eurooppalaiselle maahiselle. Olento on raivokkaan itsenäinen ja juonikas, eikä se juurikaan välitä ihmisistä, olivat nämä sitten jästejä tai velhoja. Pukwudgiella on itsekin taikavoimia. Se metsästää tappavilla myrkkynuolilla ja nauttii keppostelusta, jonka kohteena ovat ihmiset.

Nämä kaksi olentoa olivat nyt törmänneet toisiinsa metsässä. Hidebehind, joka oli epätavallisen suuri ja vahva, oli onnistunut vangitsemaan pukwudgien, joka oli nuori ja kokematon. Hidebehind oli juuri aikeissa suolistaa saaliinsa, kun Isolt iski siihen kirouksella, joka sai pedon pakenemaan. Isolt ei tiennyt että pukwudgiet ovat erittäin vaarallisia ihmisille, joten hän nosti sen syliinsä, kantoi sen suojaan ja hoiti sen terveeksi.

Pukwudgie ilmoitti, että sen on palveltava Isoltia kunnes se on maksanut velkansa. Sen mielestä oli nöyryyttävää olla velassa nuorelle noidalle, joka oli tarpeeksi typerä vaeltelemaan vieraassa maassa, jossa pukwudgiet ja hidebehindit koska tahansa saattaisivat hyökätä hänen kimppuunsa. Isoltin päivät olivatkin tästä lähtien täynnä pukwudgien marinaa, kun se vaelsi joka paikkaan hänen kannoillaan.

Huolimatta siitä, että pukwudgie tuntui olevan täysin kiittämätön, Isolt piti sitä huvittavana ja oli iloinen saatuaan seuraa. Ajan myötä näiden kahden välille syntyi ystävyys, joka oli lähes ainutlaatuinen kummankin lajin historiassa. Pukwudgie ei, uskollisena oman lajinsa perinteille, suostunut kertomaan Isoltille nimeään, joten hän alkoi kutsua sitä nimellä William, isänsä mukaan.

Ilvermorny, osa II: Juuret Irlannissa – Isolt Sayren lapsuus ja nuoruus

J.K. Rowling paljasti kosolti lisää tietoa Ilvermornysta ja sen historiasta. Tässä osa siitä suomeksi. Osa I:n löydät täältä: Salaperäiset Ilvermorny ja Koldovstoretz, Pohjois-Amerikan ja Venäjän taikakoulut.

 

Ilvermorny, osa II: Juuret Irlannissa – Isolt Sayren lapsuus ja nuoruus

Ilvermorny, suuri Pohjois-Amerikan taikakoulu, perustettiin 1600-luvulla. Se sijaitsee Mount Greylock -vuoren korkeimmalla huipulla, siis Massachusettsin osavaltiossa, aivan USA:n itärannikolla. Jästien katseilta sitä suojaavat useat voimakkaat lumoukset, jotka joskus ovat nähtävillä sumupilvien muodossa.

Massachusetts sijaitsee aivan itäisimmässä USA:ssa. Nimi tarkoittaa suunnilleen "suuren kukkulan juurella", ja on johdettu alueella asuneen alkuperäiskansan nimestä. Todennäköisesti rannikolla kävi eurooppalaisia seikkailijoita ja kalastajia jo vuoden 1000 paikkeilla, mutta 1600-luvun alussa alueelle saapui varhaisia uudisraivaajia Englannista. He toivat mukanaan tauteja, jotka surmasivat jopa 90 prosenttia alkuperäisväestöstä*. Kuva: Wikipedia 

Ilvermornyn juuret johtavat Irlantiin, nuoreen noitaan, jonka nimi oli Isolt Sayre. Hän syntyi noin vuonna 1603, ja vietti lapsuutensa Coomloughra-laaksossa Kerryn kreivikunnassa. Hänen vanhempansa olivat kumpikin puhdasverisiä.

Isoltin isä, William Sayre, oli kuuluisan irlantilaisen noidan, Morriganin, jälkeläinen. Morrigan oli animaagi, jonka eläinhahmo oli varis. William antoi tyttärelleen lempinimen Morrigan, koska tyttö piti kaikesta luontoon liittyvästä. Isoltin varhaislapsuus oli idyllinen, hänen vanhempansa rakastivat häntä. Vanhemmat myös auttoivat vaivihkaa jästinaapureitaan tarjoamalla taikaparannusta niin ihmisille kuin karjallekin.

Kun Isolt oli viisivuotias, kaikki muuttui. Perheen kimppuun hyökättiin, ja kumpikin vanhemmista kuoli tulipalossa. Isoltin täti Gormlaith Kolkko, jonka kanssa perhe ei ollut pitänyt yhteyttä, ”pelasti” siskontyttönsä tulipalosta, ja vei tytön viereiseen laaksoon, jota kutsuttiin nimellä Coomcallee tai Hag’s Glen, ”noita-akan notko”. Siellä Isolt varttui.

Kun Isolt kasvoi, hän tajusi, että hänen tätinsä ei suinkaan ollut hänen pelastajansa, vaan täti oli murhannut hänen vanhempansa ja kaapannut hänet. Gormlaith oli epävakaa ja julma, fanaattinen puhdasverinen, joka uskoi, että hänen kuolleen siskonsa jästejä kohtaan osoittama myötämielisyys johtaisi Isoltin vaarallisille poluille – naimisiin jästin kanssa. Gormlaith uskoi että lapsen kaappaaminen oli ainoa tapa saada tyttö palaamaan ”oikealla tielle”, ja vakuutettua siitä, että hänen kaltaisensa noidan, joka oli sekä Morriganin että Salazar Luihuisen jälkeläinen, oli sopivaa seurustella vain puhdasveristen kanssa.

Gormlaith päätti itse toimia esikuvana, ja pakotti Isoltin katselemaan kun täti kirosi ja kohdisti herjoja kaikkiin jästeihin ja eläimiin, jotka eksyivät liian lähelle heidän mökkiään. Pian ympäristössä asuvat oppivat välttämään Gormlaithin kotia, ja siitä lähtien Isoltin ainoa yhteys kyläläisiin, vanhoihin ystäviinsä, koostui siitä, kun paikalliset pojat heittivät häntä kivillä kun hän leikki puutarhassa.

Gormlaith kieltäytyi päästämästä Isoltia Tylypahkaan, vaikka tyttö sai kutsukirjeen. Hän perusteli kieltoa sillä, että Isolt oppisi enemmän kotona kuin vaarallisen tasa-arvoisessa Tylypahkassa, jossa vilisi kuraverisiä. Gormlaith oli kuitenkin itse käynyt koulua Tylypahkassa, ja kertoi Isoltille tarinoita koulusta. Hänen tarkoituksensa oli mustamaalata koulua, ja hän suri sitä, että Salazar Luihuisen unelma puhdasverisistä velhoista ja noidista ei ollut toteutunut. Isolt, joka oli eristyksissä ja kaltoin kohdeltu, ja täysin vähintään puolihullun tätinsä vallassa, ihastui Tylypahkaan. Koulu kuulosti jonkinlaiselta paratiisilta, ja Isolt vietti suuren osan teinivuosistaan haaveillen Tylypahkasta.

Kahdentoista vuoden ajan Gormlaith pakotti voimallisen pimeän taikuuden avulla Isoltin tottelemaan ja elämään eristyksissä. Lopulta nuori nainen kehitti tarpeeksi taitoa ja rohkeutta paetakseen. Samalla hän varasti tätinsä sauvan, täti kun ei ollut sallinut hänen saada omaa. Sauvan lisäksi Isolt otti mukaansa vain kultaisen rintakorun, joka oli kerran kuulunut hänen äidilleen. Koru oli Gordionin solmun muotoinen. Sitten Isolt pakeni maasta.

Olet tässä: Home Artikkelit Asiaa kirjoista