Tylypahkan pikajuna ja raide 9 3/4

"Helakanpunainen höyryveturi odotti raiteilla ja laituri sen vieressä oli täynnä ihmisiä. Päiden päällä oli kyltti, jossa luki: Pikajuna Tylypahkaan, kello 11. Harry katsoi taakseen ja näki takorautaisen kaariportin siinä missä lippuautomaatti oli ollut, ja portissa luki sanat Laituri yhdeksän ja kolme neljännestä. Hän oli päässyt perille."

(Harry Potter ja viisasten kivi)

Joka vuosi syyskuun ensimmäisenä päivänä King's Crossin asema Lontoossa täyttyy nuorista velhoista ja noidista matkalla Tylypahkaan. Juna tuntuu olevan hyvin jästimäinen keksintö. Tai kuten Vernon-setä totesi: 

"Hassu tapa matkustaa velhojen kouluun, junalla. Taikamattoihin on tainnut tulla reikiä, vai?"

Miten ihmeessä velhot ja noidat ovat päätyneet antamaan junalle niin keskeisen osan kouluun menossa? Miksi, ja ennen kaikkea mistä tuo helakanpunainen höyryveturi ilmestyi taikamaailmaan? Siihen on syynsä.

Ennen Tylypahkan pikajunaa

Historialliset lähteet kertovat että aikoinaan Tylypahkan oppilaat saapuivat kouluun parhaaksi katsomallaan tavalla. Vanhat puupiirrokset ja kaiverrukset kertovat ajasta, jolloin oppilaat saapuivat luudilla, tasapainotellen matka-arkkujaan ja lemmikkejään niiden varsilla. Jotkut päätyivät ratkaisemaan matkatavaraongelman saapumalla kouluun lumotuilla kärryillä tai vaunuilla. Jotkut yrittivät ilmiintyä kouluun, mikä tietenkin on huono idea, kun otetaan huomioon että ilmiintyminen Tylypahkaan ei ole mahdollista... eikä ollut entisaikoinakaan. Jokunen oppilas päätyi ratsastamaan paikalle jonkinmoisella taikaeläimellä.

Tällaisesta tietenkin seurasi erilaisia onnettomuuksia ja ongelmia kun jästit näkivät ohi viilettäviä noitia ja velhoja.

Kaikki muuttui vuonna 1692, kun kansainvälinen salaisuussäädös astui voimaan. Siinä vaiheessa jouduttiin luopumaan ajatuksesta, että kaikki voisivat saapua paikalle miten halusivat, ja siitä että olisi vanhempien vastuulla toimittaa lapset kouluun. Ratkaisuksi keksittiin porttiavaimet, joita sijoitettiin joka puolelle maata. Tämä kuitenkin tuotti lisää ongelmia: jopa joka kolmannes oppilaista jätti saapumatta kouluun, koska he joko olivat myöhässä tai eivät onnistuneet löytämään porttiavainta. Moni lapsi kärsi myös pahoinvoinnista tai jopa hysteriasta porttiavaimella reissaamisen seurauksena. Hyvää ratkaisua ongelmaan ei tuntunut löytyvän.

Taikaministeri puuttuu asiaan

Oli selvää, että porttiavaimet eivät toimineet. Ehdotettiin, että Tylypahkan voisi kytkeä Hormiverkostoon, mutta useat peräkkäiset koulun rehtorit pitivät sitä liian epäluotettavana: Tylypahkan turvallisuus voisi vaarantua. Ratkaisua ehdotti lopulta taikaministeri Ottaline Kirma (1827–1835), jota uusi jästikeksintö, junat, kovasti kiehtoi. Hän päätti, että juna olisi sopiva keino kuljettaa Tylypahkan oppilaat turvallisesti kouluun. Kirman modernista asenteesta kertoo se, että maailman ensimmäinen jästimatkailijoita kuljettava rautatie avattiin vuonna 1825, vain kaksi vuotta ennen Kirman nousua taikaministerin pallille.

Kukaan ei tiedä tarkalleen mistä Tylypahkan pikajuna ilmestyi. Huhujen mukaan jossain Taikaministeriön kätköissä olisi salainen raportti, joka kertoo suuroperaatiosta, johon liittyi 167 muistiloitsua ja Britanniassa suurin ikinä suoritettu salausloitsu. Seuraavana aamuna Tylyahon asukkaat huomasivat kylänsä keskellä helakanpunaisen höyryveturin (ja uuden rautatieaseman!). Kerrotaan, että rautateillä työskentelevät jästit ihmettelivät koko loppuvuoden, miksi heillä oli tunne, että he olivat hukanneet jotain tärkeää.

Tylypahkan pikajunaa muokattiin ja muuteltiin monta kertaa taikuuden avulla, ennen kuin Taikaministeriö antoi luvan käyttää sitä koulukuljetuksiin. Useampi puhdasverinen perhe oli syvästi järkyttynyt siitä, että heidän lapsensa joutuisi käyttämään jästikulkuneuvoa. Puhdasveriset perheet väittivät junien olevan vaarallisia, epähygieenisiä ja nöyryyttäviä. Ministeriö laittoi heidät kuitenkin kuriin ilmoittamalla, että joko lapset kulkisivat Tylypahkaan junalla, tai pysyisivät kokonaan poissa.

Raide 9 ¾ King’s Crossin asemalla

Kun Ottaline Kirma hankki Tylypahkan pikajunan, hän samalla järjesti pienen aseman Tylyahon kylään. Hän ei kuitenkaan uskaltanut lähteä rakentamaan velhoasemaa keskelle Lontoota, koska ajatteli että vaikka jästit ovat kovia jättämään taikuuden huomiotta, kokonainen juna-asema olisi liikaa jopa heille.

Ongelman ratkaisu jäi taikaministeri Evangeline Orpingtonille (1849–1855). Hän sai idean piilottaa velhoille ja noidille tarkoitettu raide juuri rakennetulle King's Crossin jästiasemalle. Järjestely on toiminut kohtalaisen hyvin, ainakin silloin kun velhot ja noidat eivät ole levitelleet taikaesineitä ympäri asemaa. Asemalla on yleensä useampi jästiasuinen Taikaministeriön edustaja, joka voi pyyhkiä jästien muisteja tarvittaessa.

Nykyään jästiraiteiden välistä löytyy muitakin velhoille ja noidille tarkoitettuja raiteita. Esimerkiksi raiteelta 7 1/2 lähtee velhojen ja noitien versio Idän pikajunasta, joka kuljettaa velhoja ja noitia vain heille tarkoitettuihin kyliin eri puolilla Eurooppaa. Ylimääräisiä raiteita voidaan avata tarvittaessa, vaikkapa silloin kun Lontoossa on Celestina Warbeckin konsertti.

***

Lähteet:

Pottermore: Jos Harry eläisi jästimaailmassa, hänen ammattinsa olisi...

... niin mikä? Pottermore kertoo, mihin ammatteihin Harry Potter -kirjojen sankarit voisivat sijoittua jos he eläisivät jästien maailmassa.

Hermione Granger viihtyy kirjastossa, mutta Pottermore ei silti sijoita häntä kirjastovirkailijaksi tai kirjakaupan omistajaksi. Vaikka Hermione rakastaa kirjoja, hän rakastaa vielä enemmän oikeudenmukaisuutta. Tämä nähtiin, kun hän perusti S.Y.L.K.Y.:n kotitonttujen parjaaksi. Siksipä Hermione voisi työskennellä hyväntekeväisyyden parissa, tehden varainkeräystä jonkin hyvän asian puolesta.

Neville Longbottom loistaa yrttitiedossa, ja päätyi opettamaan sitä Tylypahkassa. Jästien parissa hän voisi työskennellä maisema-arkkitehtina, luoden uskomattomia istutuksia.

 Voisiko tämä puisto olla Nevillen suunnittelema? Miksipä ei.

Molly Weasley on tottunut hoitamaan kotia, jossa riittää väkeä kuin pipoa. Jästimaailmassa hänestä kuoriutuisi taitava hotellinomistaja.

Luna Lovekivan sijoittaminen jästimaailmaan saattaa tuntua vaikealta, onhan hän kovin omaperäinen henkilö. Mutta taitelijan toimessa hän olisi täydellinen - siitä todistaa jo kaunis maalaus jolla hän koristi makuuhuoneensa katon.

Entäpä Harry Potter? Millaisen työn aurori voi löytää jästien parista? Pottermore sen tietää: Harry olisi tietenkin salainen agentti! Hän on tarkkasilmäinen, ja taitava taistelija, minkä lisäksi hän suoranstaan tuntuu houkuttelevan ongelmia luokseen. Hän sopisi siis täydellisesti töihin brittien salaiseen palveluun, MI5-osastolle, suojelemaan jästejä jästipahiksilta.

Lisko Scamander – utelias maailmanmatkaaja

Lisko – koko nimeltään Leguan Artemis Fido Scamander – on ehkä eniten tunnettu nykypolvelle siitä, että hän kirjoitti kirjan Ihmeotukset ja niiden olinpaikat. Kirja esittelee erilaisia taikaolentoja sekä niiden elintapoja ja käyttötarkoituksia.

Liskon nimi on jo itsessään kiinnostava, ja sopii hyvin taikazoologille… sillä sellainen hän on. Leguan on tietenkin viittaus leguaaneihin, jästienkin tuntemaan matelijaheimoon, kun taas Artemis oli kreikkalaisessa mytologiassa metsästyksen jumalatar. Jostain syystä nimen Artemis on katsottu sopivan myös pojille. Fido taas on yleinen koiran nimi, joten sekin sopii hyvin eläinrakkaalle Liskolle.

Nimi on enne. Mutta kuka tämä sopivasti nimetty mies oikeastaan on?

Lisko syntyi vuonna 1897. Rakkauden ihmeotuksia kohtaan hän imi käytännössä jo äidinmaidosta, sillä hänen äitinsä oli innokas rotuhevoskotkien kasvattaja. Äiti olikin ensimmäinen, joka rohkaisi Liskoa tutustumaan tarkemmin ihmeotuksiin.

"Muistan kaukaa vuosien takaa seitsenvuotiaan velhon, joka vietti tuntikausia huoneessaan härklönttejä leikellen, ja kadehdin häntä odottaneita matkoja: synkimmästä viidakosta paahteisimmalle aavikolle, vuorenhuipulta rämesuolle tuo suttuinen härklönttien tuhrima poika etsi isoksi vartuttuaan otuksia...", Lisko kirjoitti myöhemmin, muistellessaan lapsuuttaan.

Emme tiedä onko Lisko puhdasverinen vai ei. Ainakin hänen äitinsä tuntuu olleen noita, harva jästi kun kasvattaa hevoskotkia. Scamanderin suku ei kuitenkaan ole yksi niistä kahdestakymmenestäkahdeksasta suvusta, joita pidetään ns. puhdasverisinä sukuina (mutta toisaalta, eipä Potterin sukukaan näihin kuulu).

Noin vuonna 1908 Lisko aloitti opintonsa Tylypahkassa. Hänet lajiteltiin Puuskupuhiin. Yksi hänen opettajistaan oli Albus Dumbledore, joka opetti muodonmuutoksia. Jossain vaiheessa tapahtui jotain dramaattista, ja Liskon toiminta uhkasi ihmishenkeä. Tarkat tapahtumat ovat hämärän peitossa, mutta asiaan liittyi jotenkin joku vaarallinen taikaolento. Rangaistuksena Lisko erotettiin Tylypahkasta, siitä huolimatta, että Dumbledore puhui hänen puolestaan.

Kuulostiko tutulta? Sama kohtalo kohtasi myöhemmin nuorta Rubeus Hagridia.

Ei ole oikein selvää, valmistuiko Lisko koskaan Tylypahkasta. Kirjassa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat kerrotaan hänen valmistuneen, eikä erottamista mainita lainkaan. Saiko hän ehkä palata kouluun myöhemmin? Sitä emme tiedä.

Oli miten oli, lähdettyään Tylypahkasta Lisko sai työpaikan taikaministeriöstä, kuten moni muu nuori noita ja velho noihin aikoihin. Lisko pääsi töihin taikaolentojen sääntö- ja valvontaosastolle, kotitonttujen sijoittamiskonttoriin. Hän piti työpaikkaansa kuolettavan pitkäveteisenä, mutta sai onnekseen jo kahden vuoden kuluttua siirron otusjaostoon, missä hänen uransa nopeasti lähti lentoon, kiitos hänen uskomattoman laajan tietämyksensä ihmeotuksista ja taikaeläimistä.

Kun Lisko oli noin 17–21-vuotias, riipi maailmaa ensimmäinen maailmansota. Vaikka sota ei iskenyt velhoihin ja noitiin aivan yhtä pahasti kuin jästeihin, se on todennäköisesti vaikuttanut Liskonkin elämään. Emme kuitenkaan tiedä miten.

Sota loppui aikanaan, ja vuonna 1918 Lisko sai Augustus Matoalta tehtäväksi kirjoittaa kirjan ihmeotuksista. Tämä olikin hyvä syy matkustella pitkin ja poikin maailmaa, ihmeotuksiin perehtyen. Kirja ilmestyi 1927 ja siitä tuli heti hitti, ja Liskosta kunnioitettu asiantuntija omalla alallaan.

Matkojensa aikana Lisko suuntasi New Yorkiin, missä hän muun muassa tapasi tulevan rouva Scamanderin, Porpentina Goldsteinin (kutsumanimi Tina). Hän ihmetteli amerikkalaisten noitien ja velhojen suhtautumista jästeihin – jästien kanssa kun ei Pohjois-Amerikassa saanut mennä naimisiin... eikä heidän kanssaan edes saanut ystävystyä! Brittiläiselle Liskolle tämä oli suuri ihmetyksen aihe.

Kirjoitettuaan kirjansa ja matkusteltuaan tarpeeksi (joksikin aikaa) Lisko palasi ministeriöön. Vuonna 1947 hän perusti ihmissusirekisterin, ja vuonna 1965 hän sai aikaiseksi kokeellisen jalostuksen kiellon. Tämä kielto, joka tehokkaasti on estänyt uusien, kesyyntymättömien hirviöiden kasvattamisen Britanniassa, on hänen suurin ylpeytensä. Lisko työskenteli myös lohikäärmeiden tutkinta- ja torjuntatoimistossa. -

Liskon työ on vuosien mittaan saanut kosolti tunnustusta. Hänelle myönnettiin Merlinin ritarikunnan kunniamerkki, Toinen luokka, tunnustuksena saavutuksista taikaotusten tutkimuksen eli taikazoologian parissa.

Nykyään Lisko on jo eläkkeellä. Hän asuu Dorsetissa vaimonsa Porpentinan ja kolmen lemmikkigäätän, Vilskeen, Paukkeen ja Nyrkin kanssa.

 Scamanderin sukuun kuulu myös ainakin yksi aikuinen lapsi, jonka poika, Rolf Scamander, on seurannut isoisänsä jalanjälkiä taikazoologian pariin. Rolf on naimisissa Luna Lovekivan kanssa. Pariskunta nauttii matkustelusta ja ihmeotusten etsimisestä. Heillä on kaksospojat Lorcan ja Lysander, jotka ovat paljon nuorempia kuin muiden samanaikaisesti Tylypahkaa käyneiden lapset.

Olet tässä: Home Artikkelit Asiaa kirjoista