Hagridin mökki

Harry nojautui taaksepäin ja nosti jalkansa pöydälle, samalla syvään huokaisten.
"Raskas työpäivä?", Hagrid hymähti, ja kaatoi kysymättä lisää kermakaljaa Harryn lasiin.
"Olihan se", Harry myönsi.
Kumpikin mies, toinen pienikokoinen ja tumma, toinen iso ja villin näköinen, istuivat hiljaa nauttien tulen rätinästä takassa ja toistensa seurasta. Vuosia kestänyt ystävyys oli luonut heidän välilleen yhteisymmärryksen, joka ei sanoja kaivannut. Hagridin karun kodikkaassa mökissä Harry antoi itsensä rentoutua kokonaan. Hänen ajatuksensa siirtyivät viime päivien tapahtumiin. Kohta olisi taas joulu.

Joululahjaperinne

Hento lumisade oli alkanut noin tunti sitten ja Viistokujan kiveyksen pintaa peitti valkoinen kerros. Jos he olisivat onnekkaita, se ei sulaisi pois ennen kuin joulupäivä olisi ohi. Se olisi siinä ja siinä, Harry arveli. Lämpötila oli vain hädin tuskin pakkasen puolella. Ja totuuden nimessä hän ei edes pitänyt kylmästä, mutta valkeassa joulussa oli jotain… taikaa. Hän hymyili. Ehkä joskus joku mahtivelho keksisi lunta, joka sulaisi sormiin, mutta tuntuisi lämpöiseltä. Sitten jouluksi voisi taikoa omalle pihamaalle lumikerroksen, jossa voisi uida, vaikka eihän se tietenkään oikeaa lunta voittaisi.

Yhä ajatukselleen hymyillen hän livahti läheiseen hattukauppaan. Hänen lapsensa olivat tehneet tehokasta vakoilutyötä onkiessaan tietoonsa, että Hermione salaa haaveili uudesta hatusta, joka oli Harrysta kuin kaunisteltu versio Nevillen isoäidin hatusta. Siitä samasta hatusta, joka oli ollut mörkö-Kalkaroksen yllä. Hän ei osannut kuvitella itseään valehtelemassa Hermionelle, että piti siitä, mutta hän osasi kuvitella jo etukäteen Ronin ilmeen. Se oli itsessään jo hyvä syy ostaa tämä lahja. Sitä paitsi hän oli oppinut Ginnyn kanssa eläessään, ettei naisten kanssa kannattanut tapella muotiasioista. Naiset tiesivät aina sellaiset asiat parhaiten.

Harry naurahti itsekseen osoittaessaan haluamaansa hattua sormellaan ja myyjän leijuttaessa sen nätisti sopivankokoiseen laatikkoon, joka kääriytyi saman tien aivan kuin omia aikojaan joulunpunaiseen paperiin ja kullanväriseen lahjapaperinaruun. Ei aikaakaan, kun Harry oli takaisin ulkona. Paketin hän oli piilottanut huolellisesti mukanaan kantamaansa kassiin. Lumihiutaleet olivat hänestä mystisesti suurentuneet sillä aikaa, kun hän oli liikkeessä. Hän maistoi lunta kielenpäällään. Hän ei ollut tehnyt niin muutamaan vuoteen, mutta maku ei ollut unohtunut. Se oli raikas ja puhdas.

Hänen jouluostoksensa olivat viimeistä vaille valmiita. Lastensa ja vaimonsa lahjat hän oli tietysti hankkinut ensin, sillä he olivat tärkeysjärjestyksessä ensimmäisinä, mutta tässä oli silti enemmän jotain hartauden tuntua. Joka joulu oli kuin muistutus kahdesta asiasta. Ron oli ensimmäinen ihminen, jonka kanssa hän oli todella viettänyt joulua ja saanut käsityksen, mitä se merkitsi. Ja toisekseen ilman Ronia ja Hermionea ja heidän ystävyyttään, hän ei olisi koskaan voittanut Voldemortia eikä voisi nyt nauttia jouluista.  

Hän ei ollut varma ansaitsiko hän heidät vai ei, mutta siitä hän oli varma, että Ronille hän hankkisi uuden luudan siitäkin huolimatta, että sitä olisi vaikea saada pakettiin, jonka sisältö ei paljastuisi välittömästi. Ronilla oli yhä tapana harjoitella hurjia huispausliikkeitä, joita hän näki peleissä. Se piti hänet kuulemma fyysisesti kunnossa, ja Harry uskoi sen. Hänelle itselleen oli kehittynyt tapa leikitellä silloin tällöin siepin kanssa, mutta niillä oli alkanut olla tapana kadota häneltä. Kai hänen oli tunnustettava, ettei hän ollut enää koulupoikamaisessa vedossa mitä huispaukseen tuli.

Tuliterä Tulisalama XI kainalossaan hän suuntasi kulkunsa pois Viistokujalta lumisateen hiljalleen saetessa. Hänellä ei ollut vielä kiire takaisin kotiin. Hän oli ottanut tavakseen käydä ennen joulua yksinään vanhempiensa haudalla. Siellä oli nykyään kaunis tunnelma, kun kolottava ikävä oli vihdoin poissa. Nyt hän tunsi siellä vahvimpana rauhan, jonka hän oli saavuttanut elämässään Voldemortin kuoleman jälkeen. Hän tiesi, että hänen vanhempansa olivat onnellisia siellä, missä nyt olivat, ja se riitti hänelle. Hänellä itsellään oli lähellään kaikki, mitä hän tarvitsi.

Aikanaan, kuolemansa jälkeen hän liittyisi vanhempiensa seuraan ja oppisi viimenkin tuntemaan heidät. Hän tapaisi myös Dumbledoren, joka oli ollut oikeassa sanoessaan, että kuolema oli vain uusi seikkailu. Hieman samalla tavoin kuin jokainen joulu oli uusi seikkailu kaikille, jotka viettivät sitä Harryn lasten ja etenkin Jamesin seurassa. Harry oli varma, että hänen lapsensa olivat perineet geeneissään tai jossain vastaavassa hänen isänsä kepposteluinnon. Tai ehkä se johtui vain siitä, että nimi oli enne. James Sirius. Hänen oli täytynyt olla mielenhäiriössä ottaessaan riskin nimivalinnassaan, mutta toisaalta hän ajatteli, että hänen isänsä ja Sirius olisivat pitäneet siitä. Ja ainakin he olisivat olleet ylpeitä pojasta, vaikka muut olivatkin joskus hieman harmissaan. Severus Kalkaros puolestaan olisi ollut äärimmäisen raivostunut yhdestä sukupolvesta riiviö-Pottereita lisää.

Harry asetti ajatuksilleen virnuillen kaksi valkoista kynttilää vanhempiensa hautakiven eteen ja sytytti niihin liekit. Hän katseli niiden palamista hetken.

"Hyvää joulua teillekin", hän toivotti. Sitten hän lähti takaisin kotia kohti pohtien visaista ongelmaa Ronin lahjapaketin koosta ja kotona piilossa odottavista pipareista, joihin hän oli loitsinut pari suojaloitsua varmana siitä, että muuten pipareista lähtisi ainakin osa kävelemään hänen lastensa mukana. Lahjapaketit he olivat epäilemättä jo löytäneet ja sormeilleet läpi tunnustellen, mitä ne sisältäisivät, mutta Ginny oli sitä mieltä, että se kuului olennaisena osana lasten joulurituaaleihin eikä sitä saisi yrittää estää. Harry oli myöntynyt, mutta vasta sen jälkeen kun oli joutunut tunnustamaan Ginnylle, että etsi joka joulu itse Ginnyn hänelle hankkiman lahjan ja yritti tunnustella paketista, mitä se sisälsi.

Palaa joulukalenteriin

Luukun loihti Loi.