Tom Valedro ja joulunhenki

Kun Tom Valedro oli pieni, hänen joulunsa olivat ankeita ja epämukavia. Kylmässä orpokodissa ei käännetty edes lämmitystä suuremmalle joulun pyhiksi. Lapset kyhjöttivät tuoleissaan tai seisoivat viileällä puulattialla ja värjöttelivät, kun johtajatar luki joulun tärkeää ilosanomaa ja korosti kiltteyden merkitystä.  Kiltit lapset palkittiin. Niin johtajatar väitti, mutta Tom oli tullut päinvastaiseen johtopäätökseen.

Kiltit lapset saivat kiitosta, kannustusta, kylmää kättä ja välillä yhden vaivaisen lahjan, mutta tuhmat ja itsepäiset lapset saivat ne parhaimmat palkinnot: kuten jälkiruoat, karkit ja leluautot, mitä tahansa, minkä vain uskalsivat omakseen ottaa. Ja jos oli yhtä ovela kuin Tom oli ollut jo sylilapsesta asti, ei edes jäänyt teoistaan kiinni.

Oli myös sellaisia jouluja ja sellaisia tapahtumia, joista kukaan muu kuin Tom ei edes tiennyt. Sellaisia, joissa oli todellista ja oikeaa jouluntaikaa. 

Lähiseudun rikas leski, jonka eräitä omituisia huvituksia oli käydä orpokodissa katselemassa ja kuuntelemassa lapsia, lahjoitti orpokodille rahaa aina vierailulla käydessään. Hän myös antoi lapsille joululahjoja. Häntä lasten piti kohdella kauniisti. Tom kätteli leskeä aina kauniisti ja alkoi odottaa joulua entistä enemmän. Evankeliumit ja saarnat hän sieti pitkin hampain, mutta parasta joulussa oli se, että sai lahjoja. Hän sai nekin lahjat, joita hänelle ei oltu annettu. Hänellä oli keinonsa taivutella tovereitaan luopumaan omasta osuudestaan. 

Jouluyön hän nukkui jännityksen vuoksi levottomasti ja heräsi outoon ääneen. Pari sekuntia kuunneltuaan hän tajusi, että se oli laulua. Se oli naisen ääni, mutta kuka laulaisi orpokodissa keskellä yötä. Yleensä mikään ei rikkonut siellä hiljaisuutta ja jos rikkoi, se vaiennettiin. Oudompaa vielä oli se, ettei huoneessa kukaan muu kuin Tom näyttänyt reagoivan ääneen ja heräävän. Hän oli valveilla aivan yksinään. 

Kun laulua oli kuulunut jonkin aikaa, näkyviin leijaili vaalea pitkähiuksinen nainen kuin valokeilan ympäröimänä. Nainen sananmukaisesti leijui, sillä tämän jalat eivät koskettaneet maata. Tom pelästyi. Hän oli saanut itse aikaan omituisuuksia ja ihmeellisyyksiä ja esineiden leijumista, mutta tätä hän ei tehnyt ja vaikka hän mielessään käski, nainen ei kadonnut hänen silmistään. Tämä jäi leijumaan hänen vuoteensa viereen kuin olisi odottanut jotain.

“Älä pelästy. Minä olen joulunhenki. Olen tullut näyttämään tekojesi seuraukset ja pysäyttämään sinut ennen kuin on liian myöhäistä.”

Tietoviisas pikku Tom olisi halunnut väittää, ettei joulunhenkeä ollut olemassakaan, niin kuin ei lampunhenkeä tai joulupukkiakaan, mutta hänen pienessä mielessään vaihtoehto sille, ettei joulunhenki ollut todellinen, oli se että hän oli hullu ja näki näkyjä. Hän ei pitänyt siitä vaihtoehdosta. Edellinen oli parempi vaihtoehto. 

Hän siis seurasi henkeä ja kolmen seuraavan yön aikana se osoitti hänelle hänen menneisyytensä, nykyisyytensä ja tulevaisuuteensa. Hän oli kiusannut toisia lapsia, varastanut heidän tavaroitaan ja menettänyt mahdollisuutensa saada itselleen kavereita. Nykyisyys oli yksinäinen ja tulevaisuus myös. Hän kuolisi yksinäisenä ja vihattuna eikä hänen haudallaan ollut ketään surijaa mutta jos joulunhenki kuvitteli, että se aiheuttaisi Tomissa muuta reaktiota kuin vähän kiukkua, tämä erehtyi. 

Mikään muu ei koskettanut Tomin kylmää lapsensydäntä kuin tietoisuus omasta kuolevaisuudesta ja siitä, että hänen hautakivessään luki nimi Tom Valedro. Kuolema oli pelottava. Hän ei halunnut kuolla. Ja hänen nimensä oli niin inhottavan tavanomainen, vaikka hän tiesi, ettei ollut mikään tavanomainen poika. Hän oli paljon enemmän. Hän vielä tekisi itsensä maailmalle tunnetuksi jollain toisella, paljon paremmalla ja merkittävämmällä, voimakkaammalla nimellä. 

Joululahjat ja niiden vieminen unohtuivat, kun hän vietti loput jouluyöstä kammoten ja peläten kuolemaa ja inhoten nimeään.  Seuraavana päivänä hän oli niin väsynyt, että muut lapset saivat vuoden kohokohtanaan rauhassa availla pakettejaan ja iloita ja leikkiä lahjoillaan. Ja niin saisivat vastedes tulevaisuudessakin. Tom olisi siitä lähtien kiinnostunut enimmäkseen muista kuin maallisista asioista. Ja kun hänestä myöhemmin tulisi velho, hän saisi uutta pontta pakkomielteilleen. 

Joulunhenki ei nähnyt eikä katsellut enää sitä tulevaisuutta. Hän oli epäonnistunut Tomin tapauksessa niin kuin oli olettanutkin. Paatunutta sydäntä ei voinut totuuden näyttämisellä parantaa, ja Tom oli nuori, mutta jo menetetty. Joulunhenki oli silti tyytyväinen. Kun Tomin pimeä mieli askarteli muissa pahuuden töissä, tämä antoi muiden lasten olla rauhassa ja nämä saattoivat iloita rauhassa joulun pienistä anneista, jotka kantaisivat heitä eteenpäin yli ankeampien aikojen.

Palaa joulukalenteriin

Luukun loihti Loi