Pienenpieni joulutarina

Olipa kerran pieni ja pönäkkä kuolonsyöjä, joka eräänä joulukuisena päivänä itkeä nyyhkytti omaa surkeaa tilannettaan omassa pienessä lumiluolassaan: hän oli aivan yksin, mikä oli kaikista epämieluisinta joulun alla. Menneisyydessään hän oli tehnyt paljon pahaa ja nyt hän uskoi hänen yksinäisyytensä olevan rangaistus, joka kestäisi niin kauan, kunnes hän saisi hyvitettyä tekonsa. Mutta ajatellessaan edesmenneen Pimeyden Lordin latelemia käskyjä, jotka eivät olleet heppoisia, purskahti hän vielä kovempaan itkuun, koska hän tiesi, ettei voisi ikinä hyvittää tekojaan. Kuolonsyöjä tuijotteli kaukaisuuteen ja hytisi paikoillaan – kunpa joku tulisi ja antaisi edes pienen halauksen, jotta hän tuntisi olonsa lämpimäksi.

Pikkuruisten kyynelten valuessa kuolonsyöjän pulleita poskia pitkin alas ei hän ollenkaan huomannut, että pikkuinen punanuttu lähestyi hänen lumiluolaansa. Vasta kun kuolonsyöjä kuuli selkeästi, kuinka lumi narahti kenkien alla, pyyhkäisi hän hätääntyneenä kyyneleet poskiltaan ja tapitti hämmentyneenä silmillään paikalle saapunutta olentoa, joka pyyhkäisi isoa nenäänsä vanttuulla. Tarkemmin tiirailtuaan kuolonsyöjä tajusi tuon olennon olevan ihka oikea tonttu.

”Miksi sinä itket?” tonttu kysyi päätään kallistaen ja ujutti kätensä taskuun, mistä hän vetäisi esiin nenäliinan. Kuolonsyöjä mutisi kiitos saatuaan nenäliinan pikkukätösiinsä. Hän niistää töräytti ja katseli lumista maata masentuneesti.

”Olen ollut kamalan tuhma velho, eivätkä sellaiset saa joululahjoja”, vastasi kuolonsyöjä ja huokaisi syvään. Tonttu nyökäytti ymmärtävästi päätään, minkä takia kuolonsyöjä uskoikin tontun lähtevän kohta karkuun, mutta pikkarainen, punatakkinen tonttu ei liikahtanut mihinkään. Sen sijaan hän hymyili ja katsoi silmät tuikkien kuolonsyöjää.

”Joululahjat eivät ole joulun pääasia, vaan tärkeintä on läheisten läsnäolo”, tonttu kertoi viisaasti ja silitti pörröisellä vanttuulla kuolonsyöjää, jonka silmiin kohosivat kyyneleet.
”Minulla ei ole edes ystäviä. Olen ihan yksin”, niiskahti kuolonsyöjä ja alkoi kuivata kyyneliään, jotka olivat kastelleet hänen kaapunsa kaulukset. Tonttu katseli kuolonsyöjää säälivästi, mutta pian jälleen sama, lämmin hymy levisi hänen huulilleen.
”Mutta minähän voin olla sinun ystäväsi”, punanuttu ilmoitti yllättäen ja tirskahti suloisesti, kun kuolonsyöjän silmät laajenivat ällistyksestä.

Toivuttuaan tontun yllättävästä lausahduksesta alkoikin kuolonsyöjä epäillä: hän ei voinut uskoa, että joku halusi olla kiltti tuhmalle velholle. Kaiken järjen mukaan hänen ei kuulunut ansaita ystävällisyyttä, koska hän oli itse ollut sitä vastaan niin monta,synkkää vuotta. Kuolonsyöjä kurtisteli otsaansa ja yritti ankarasti pohtia, kuinka vastaisi. Mutta pohdinnoissaan pönäkkä kuolonsyöjä ei päässyt edes alkutekijöihin, kun jo pienet ja lämpimät käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen. Kuolonsyöjä ei saanut sanaakaan suustaan, kun tonttu halasi häntä hellästi. Sellaista tunnetta pimeyttä niin paljon rakastanut velho ei ollut koskaan tuntenut. Halaus toi hänen poskilleen terveen punan, joka ei ollut aikoihin koristanut hänen pulleita poskiaan.

Halauksen loputtua halusi kuolonsyöjä osoittaa kiitollisuutensa: hän otti rohkeasti tonttua kädestä kiinni. Kyyneleet olivat jo kuivuneet punehtuneiden poskien ansiosta eikä kuolonsyöjä ollut enää ollenkaan surullinen, koska hän oli tajunnut jotain halauksen aikana: jopa hänkin oli joululahjan arvoinen, eikä minkä tahansa lahjan, vaan sen kaikista arvokkaimman: ystävän.

Niin pieni ja pönäkkä kuolonsyöjä ja punanuttuinen tonttu viettivät yhdessä joulua ja solmivat elinikäisen ystävyyssuhteen.

***

Palaa joulukalenteriin

Luukun loihti Neige